Talous ja kestävyys, osa 2: luontaistalous (omavaraistalous)

marras 5, 2023

Tässä blogisarjassa Vilho Nuorten Agenda2030 -ryhmästä kirjoittaa pohtivasti nykyisen talousjärjestelmän ongelmista ja niihin esitetyistä, astetta (tai kahta) radikaalimmista ratkaisuista. Toisin sanoen ei jämähdetä nykyisen järjestelmän hienosäätöön, vaan esitellään sitä kokonaisvaltaisesti muuttavia ratkaisuja. En ole opiskellut taloustiedettä lukion kurssia enempää, joten tietoni perustuvat omaan lukemiseeni ja havaintoihini. Tarkoituksenani on oppia aiheesta lisää siitä kirjoittaessani, ja teen samalla myös kurssitehtävää kouluun. Tervetuloa oppimismatkalle kanssani!

Tässä blogisarjan toisessa osassa käyn läpi historian vanhinta ja pitkäikäisintä talousmuotoa, luontaistaloutta, ja olennaisena osana sitä omavaraistaloutta.

Linkki 1. blogiin: Blogi – Talous ja kestävyys, osa 1: blogisarjan esittely (nuortenagenda2030.fi)

…

Aiheesta oli vaikea löytää hyviä verkkolähteitä, minkä vuoksi tämä kirjoitus nojaa valtaosin Wikipedian Omavaraistalous-artikkeliin (vaikka sen lähteet ovat suurelta osin vanhentuneet) sekä Lasse Nordlundin e-kirjaan Elämämme perusteista – jälkimmäiseen myös siksi, että se on ennalta itselleni hyvin tuttu. Pyrin kuitenkin olla viittaamatta spesifeihin tietoihin, jotka eivät olleet vahvistettavissa.

Sisältövaroitus/disclaimer: tämän kerran blogin aihe lienee erityisen ristiriitainen ja puhuttava, ja siitä voikin perustellusti olla montaa mieltä. Sitä käsiteltäessä joudumme haastamaan perustavanlaatuisia uskomuksiamme, ja esimerkiksi joitain YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelman Agenda2030:n tavoitteista, kuten tavoitetta 9 – kestävää teollisuutta, innovaatioita ja infrastruktuuria.

Oma näkemykseni Nuorten Agenda2030 -ryhmän jäsenenä ja yksityishenkilönä on, ettemme voi antaa näiden tavoitteiden sokaista itseämme. Ympäristöön liittyvät uhat, joita kohtaamme, ovat eksistentiaalisia, eli omaakin olemassaoloamme uhkaavia. Näin ollen, jos emme onnistu niiden ratkaisemisessa, kaikki muu kestävän kehityksenkin suhteen mahdollisesti saavutettu on turhaa. Siksi mielestäni niiden käsittely voi oikeuttaa myös muiden tavoitteiden sivuuttamisen.

Mikäli et ole valmis haastamaan perustavanlaatuisia ajatusmallejasi, ole ystävällinen ja lopeta lukeminen tähän. Olet lämpimästi tervetullut takaisin, kun olet siihen henkisesti valmis.

Mitä luontaistalous on?

Koska varmasti monet meistä hahmottavat talouden yksinomaan rahataloutena, lienee tarpeen käydä alkuun läpi, mitä taloudella ylipäänsä tarkoitetaan. Sitralla on esittää mielestäni varsin hyvä ja kattava määritelmä: “Talous tarkoittaa ihmisten välistä kanssakäymistä ja instituutioita, jotka liittyvät hyödykkeiden tuotantoon, jakeluun, vaihtoon tai kulutukseen.”[i] Taloudella voidaan siis tarkoittaa mitä tahansa toimintaa, jossa tuotetaan ja kulutetaan asioita, eli pohjimmiltaan ihmisen perustarpeiden tyydyttämistä. Raha on siinä vain arvoa symboloiva väline, siinä missä vaikkapa eläinten nahkat, joita ennen käytettiin samassa tarkoituksessa – sillä erotuksella, ettei rahalla juuri ole käytännön arvoa. Jos rahatalous romahtaisi, raha olisi vain kylmiä metallipyörylöitä, kuivaa kahisevaa ja tyhjiä numeroita pankkitilillä, jos enää niitäkään.

Mitä sitten tarkalleen ottaen tarkoitetaan luontaistaloudella? Tieteen termipankki määrittelee sen seuraavasti: “talouden muoto, jossa tavaroita vaihdetaan toisiin tavaroihin eikä rahaa käytetä”[ii]. Wikipedia laajentaa määritelmää omavaraisuudella: “Luontaistalous on omavaraistalouteen perustuva toimintaympäristö, jonka taloudellisena yksikkönä on ruokakunta”. Kukin ruokakunta, joka voi olla perheen lisäksi mikä tahansa muukin yhdessä asuva ja ruokaileva joukko, on siis suhteellisen riippumaton, ja harjoittaa vain pienimuotoista vaihdantaa ruokakunnan ulkopuolisten ihmisten kanssa, jos sitäkään.

Tässä kohtaa lienee tarpeen täsmentää vielä, etten tässä kirjoituksessa tarkoita omavarais- tai luontaistaloutta valtioiden päämääränä, jota myös autarkiaksi kutsutaan. Sen tavoittelijoiden joukko ei Wikipedian mukaan ole kovin mairitteleva, joskaan ei myöskään kaikenkattava: “fasistinen Italia (etenkin 1929–1944), natsi-Saksa, kommunistis-juchelainen Pohjois-Korea, talibanien Afganistan (1996–2001) sekä sosialistiset Burma (1962–1988) ja Intia (1950–1991)”. Näenkin, että valtioiden kontekstissa täyden omavaraisuuden tavoittelu tuskin johtaa mihinkään hyvään. Edellä kuvatusti ruokakuntakohtaisena sen sijaan näen siinä pitkällä tähtäimellä paljonkin potentiaalia, vaikka siitäkin on tietysti vähemmän mairittelevia esimerkkejä, kuten seuraavassa kappaleessa mainittavat keskiajan feodaaliyhteiskunnat.

Luontaistalouden historiaa

Luontaistalous on ihmishistorian varhaisin ja “luontainen” taloudellisen toiminnan muoto, jota ihmisyhteisöt ovat kaikkialla alkujaan harjoittaneet. Wikipedia-artikkelin mukaan luontaistalous on Euroopan laajuisesti ollut voimissaan vielä keskiajan feodaaliyhteiskunnissa. Globaalisti on edelleen joitain ainakin lähellä luontaistaloutta eläviä yhteisöjä, vaikka ne ovatkin kovaa tahtia huvenneet. Suomen osalta artikkelissa todetaan Elämämme perusteista -kirjaan viitaten: “Omavaraisuus väheni Suomessa teollistumisen myötä. Vuonna 1940 lähes puolet Suomen väestöstä oli alkutuotannon alalla, eli maa-, riista- ja kalatalouden parissa. Vuonna 2003 vastaava luku oli enää 4,5 prosenttia, eikä tämäkään väestönosa hanki ravinnon, vaatteiden ja lämmön tarvitsemaa energiaa käsivoimin suoraan luonnosta”.

Tilastokeskuksen artikkelista “Kaskipelloilta palveluyhteiskuntaan – 90 vuotta elinkeinorakenteen muutosta” (2007) puolestaan käy ilmi, että vuonna 1920 vielä 70% suomalaisista sai elantonsa maataloudesta[iii]. Elinkeinot muutenkin perustuivat usein enemmän tai vähemmän välttämättömyyteen: teollisuus oli lähinnä puun ja elintarvikkeiden jalostusta, palveluammateissa oli mm. “kauppiaita, opettajia, piikoja, poliiseja, rautatieläisiä, merimiehiä sekä talojen ja tieverkon rakentajia.”

Toisen maailmansodan jälkeen pikavauhtia edennyt kaupungistuminen ei kuitenkaan välittömästi romahduttanut luontaistaloutta. Jälleen Wikipediasta: “Sukupolvi joka selvisi sodasta ja joutui aloittamaan monella tavalla elämän alusta oli melko omavaraista, sillä se oli tottunut tekemään lähes kaiken itse käsin. He viljelivät, kasvattivat, työstivät ja tekivät.” Kaupungistuneessa yhteiskunnassa tietotaito ei kuitenkaan enää siirtynyt entiseen malliin sukupolvelta toiselle, vaan alkoi kuolemaan haltijoidensa myötä. Tähän lienee monia syitä:  ydinperheistyminen, jolloin sukupolvet asuvat erillään; se, ettei kaupungissa ole resursseja (aikaa, paikkaa, materiaaleja tai varaa niihin) taitojen ylläpitämiseen; elämänsisällön muuttuminen, jolloin vanhoja taitoja ei enää ole nähty ylläpitämisen arvoisinakaan. Seuraavassa osiossa tulen kuitenkin muun muassa väittämään, että ne sitä ovat.

Miksi luontaistalous olisi yhä varteenotettava talousmalli – ja miksi ei?

Paitsi kunnioitettavan historiansa, myös siitä riippumattomien asioiden takia pidän luontaistaloutta yhtenä varteenotettavana talousmallina myös tulevaisuudessa – ja jopa niistä parhaana. Seuraavaksi tulen käsittelemään ja punnitsemaan sen etuja ja haittoja.

Luontaistalouden edut

Varmasti yleisin syy, jonka vuoksi omavaraisuutta tavoitellaan, on se, että se takaa elämän edellytykset yllättävissäkin yhteiskunnallisissa kriiseissä. Nykyinen talousjärjestelmämme on haavoittuvainen mm. sodille, pandemioille ja teknologian pettämiselle syystä tai toisesta. Suomi on tunnettu varautumisestaan, mutta eivät meidänkään varmuusvarastomme ehtymättömät ole, kuten mm. koronapandemia on ilmi tuonut. Yhteiskuntamme, monista muista puhumattakaan, tuskin selviäisi ehjänä maailmankaupan pysähtymisestä. Tämä käy hyvin ilmi Ylen artikkelista “Ruoan kotimaisuus on harhaa – Luonnonvarakeskuksen tutkija: ‘Meillä ei ole ensimmäistäkään tuotetta ilman tuontia’”.

Toinen merkittävä ja nouseva peruste omavaraisuuden tavoittelulle on ekologinen. Nyky-yhteiskuntamme perustuu edelleen käytännössä täysin fossiileihin. Esimerkiksi – ja ennen muuta – öljyllä on edelleen hallitseva asema globaalissa energiantuotannossa, etenkin liikennepolttoaineiden osalta, ja sitä käytetään lukuisissa tuotteissa raaka-aineina. Samalla tuhoamme elämämme pohjimmaista perustaa, vakaata ilmastoa ja elonkehää.

Luontaistaloudessa tällainen haaskaaminen johtaisi oikopäätä tuhoon – niin kuin se nytkin tekee, vain hieman hidastetusti. Fossiilisten raaka-aineiden hankinta itsessään vaatii niin paljon työtä ja energiaa, ettei siinä ole omavaraisuuden kannalta järjen häivääkään. Tismalleen sama pätee nykyiseen “vihreään siirtymään”, jossa tarkoitus on jatkaa samojen tai jopa entistä suurempien energiamäärien käyttöä, mutta vain “puhtaassa” muodossa.

Todellisuudessa puhdasta energiaa tuskin on olemassakaan, sillä kaikkien tuntemiemme energiamuotojen valjastus tuottaa päästöjä ja luontotuhoja jossain vaiheessa. Siksi omavaraisajattelijat katsovat, että on viisainta tuottaa tarvitsemansa energia – tärkeimpinä ruoka ja lämpö – omalla työllään ilman turhia (energiaa kuluttavia) välikäsiä.

Suomen oloissa harjoitetussa omavaraistaloudessa suuri osa energiasta on hankittava metsästä. Osa siitä, kuten marjat, sienet ja villiyrtit voidaan saada luontoa vahingoittamatta. Lämmön tuottamiseksi puunpoltto kuitenkin on käytännössä välttämätöntä. Vaikka se on aiheestakin herättänyt runsaasti kritiikkiä, on se kuitenkin kohtuukäytössä ainut suhteellisen vähätöinen ja luonnossa aina uudestaan hiiltä pitkään sitova, jolloin hiilitase eli hiilivaraston koon muutos ei pääse tappiolliseksi. Sama ei tietenkään päde tehometsätalouteen.

Elämä on tietysti energian lisäksi – tai sen ohella – paljon muutakin. Edellisessä blogissani jo mainittu, hyvin omavaraisesti Pohjois-Karjalan perukoilla Valtimolla eläneelle ja elävälle Lasse Nordlundille se oli alkujaan omantunnonkysymys. Hän koki, että yhteiskuntamme perustuvat “tyhjän päälle”, ja ovat teknisen edistyksen sekä valtiokeskeisyyden sokeuttamia. Karkeasti tältä pohjalta hän muutti vuonna 1990 nuorenamiehenä Pohjois-Karjalaan asuttuaan 18 vuotta Saksassa. Siellä hän kehitti sekä omavaraista elämäntapaa (pärjäten parhaimmillaan 30-50 eurolla vuodessa) että teoriaa havaintojensa pohjalle. Tiivistelmän näistä nousseista ajatuksista hän on julkaissut kirjassaan “Elämämme perusteista”.

Kirjan pääpaino on työn, energian ja (raha)talouden suhteissa, ja siitä olen saanut suuren osan inspiraatiostani tähänkin kirjoitukseen. Tässä en valitettavasti pysty referoimaan sitä. Esitän seuraavaksi Nordlundin tekstistä havaitsemani ydinväitteet (sen osioiden mukaan numeroidusti) hyvin yksinkertaistetusti, ja avaan niitä lisää varsinaisen artikkelin loputtua. Suosittelen jokaista aiheesta kiinnostunutta lukemaan kirjan kokonaisuudessaan.

  1. Vain yksinkertaiset (luonnon)työkalut, kuten kivi tai puukeppi, tehostavat työntekoa.
  2. Rahallisen kannattavuuden laskeminen sivuuttaa kokonaan teknisten laitteiden energiataseet.
  3. Ihmisten yhteenliittymisellä voi olla energiataloutta tehostava vaikutus. Tämä tehokkuudenlisäys jokaista uutta jäsentä kohti on suurimmillaan työyhteisön muodostumisen aivan alkuvaiheessa, jonka jälkeen se heikkenee nopeasti.

… 9. Edellä mainitut kolme lukua referoin kirjoituksen lopussa/loputtua. Loput kuusi lukua ovat lyhyempiä, joten niihin voit varsin vähällä vaivalla tutustua itse. Linkki e-kirjaan löytyy lopun lähde(viite)luettelosta.

Luontaistalouden haitat

Tässä osiossa käsittelen luontaistalouden mahdollisia haittoja perustuen siitä esitettyihin väittämiin ja käytyyn keskusteluun sekä omaan ajatteluuni. Koska kaikkia mahdollisia kysymyksiä ei luonnollisesti ole mitenkään mahdollista käsitellä yhdessä blogisarjan osassa, päätin keskittyä käsittelemään kahta kysymystä mahdollisimman laajasti.

Väite 1: Luontaistaloudessa ihmisen terveys ja hyvinvointi ovat ratkaisevasti heikommat. Vaivoistaan joutuu kärsimään, kun niihin ei ole saatavilla modernin lääketieteen tarjoamia hoitoja.

Vastaus: On totta, että luontaistalous ei mahdollista läheskään nykyisenkaltaisia terveyspalveluja tai -tuotteita. Toisaalta fyysinen työnteko ja luonnon kanssa läheisessä kosketuksessa oleminen pääsääntöisesti ja ainakin tiettyyn (ikä)rajaan saakka pitää ihmisen terveempänä ja ehkäisee monia nykyisiä kansantauteja. Luontaistalouden mukaisessa yhteisössä voisi olla lääkintään ja parantamiseen erikoistunut henkilö, ja luontaislääkintä tarjoaa ratkaisun tai helpotuksen useisiin, vaikkei tietenkään kaikkiin vaivoihin. Tarttuvat tauditkaan eivät leviä pienien yhteisöjen muodostamassa verkostossa yhtä helposti, joskin niiden torjuminen muutoin on haastavampaa, erityisesti rokotteiden todennäköisesti puuttuessa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin luontaistaloudessa saattaisi nähdäkseni olla nykyistä vähemmän terveysuhkia ja inhimillinenkin kärsimys saattaisi jopa vähentyä, kun elinikää ei voitaisi ”luonnottomasti” pidentää modernin lääketieteen keinoin.

Väite 2: Ihmisoikeudet eivät toteutuisi luontaistaloudessa. Esimerkiksi vammaisten oikeudet eivät voisi toteutua.

Vastaus: On totta, että nykyisenkaltaiset ihmisoikeudet eivät toteutuisi luontaistaloudessa – eiväthän moni niistä, kuten oikeus osallistua julkiseen toimintaan ja päätöksentekoon tai oikeus sosiaaliturvaan olisi siinä lähtökohtaisesti edes relevantteja, ainakaan nykyisellään. Mitä vammaisiin tulee, heitä ensinnäkin olisi todennäköisesti vähemmän, kun esimerkiksi nykyisen kaltaisia päihdeongelmia, liikenneonnettomuuksia tai tehohoitoa ei olisi. Tämän itsessään voi tietysti nähdä hyvänä tai huonona asiana. Itse näen sen ehkä neutraalina. Toiseksi, nykyisenkaltaisia esteettömyysvaatimuksia voisi olla vaikea tai mahdoton toteuttaa, mutta toisaalta moni niistäkin muuttuisi irrelevanteiksi, kun esimerkiksi asumukset sijaitsisivat pääosin yhdessä tasossa. Vammaiset tuskin olisivat (keskimäärin) yhtä itsenäisiä kuin nykyisiä, mutta toisaalta eivät tarvitsisi ulkopuolisia avustajiakaan, vaan voisivat nykyistä helpommin olla läheisimpiensä hoitamia. Useimmat nykyisenkaltaiset apuvälineet täytyisi unohtaa, mutta läheisten kanssa niitä ei välttämättä tarvitsisikaan.

Yhtenä mahdollisena uhkana voi tietysti nähdä myös, että Nordlundin peräänkuuluttama tehokkuusajattelu syrjisi vammaisia sekä muita syystä tai toisesta heikommin tuottavia ja houkuttelisi jopa heidän tappamiseensa, mikä on ollut jokseenkin yleinen käytäntö aiemmin. Tähän en osaa varmasti ottaa kantaa, mutta itseni on kuitenkin vaikea nähdä, että syrjintä olisi suurempaa kuin nyky-yhteiskunnassa, jossa tehokkuutta yhtä lailla palvotaan, vaikkakin rahatalouden näkökulmasta. Kuten jo alkusanoissa viittasin, voi myös ajatella, että jos jatkamme nykyiseen malliin, yhteiskunnat tulevat väistämättä romahtamaan, jolloin kaikkien asiat ovat vielä paljon huonommin, kuin jos se pyrittäisiin omaehtoisesti välttämään.

Tulevaisuudennäkymiä

Kaiken tämän jälkeen on pakko todeta, etten näe luontaistaloutta kovinkaan realistisena mallina suurelle joukolle. Se on niin monella tapaa ristiriidassa nykyistä yhteiskuntaamme ylläpitävien arvojen ja käytäntöjen kanssa, ja aikaa ympäristökriisien ratkaisemiseen niin vähän, etteivät sen vaatimat muutokset ole edes ajatusten tasolla, käytännön toimista puhumattakaan mahdollisia saavuttaa vaaditussa ajassa. On myös varsin mahdollista, että olosuhteet (ilmasto) ovat muuttumassa sille liian epäsuotuisiksi liian suuressa mittakaavassa nykyisistä ja tulevista toimista riippumatta (joitain ilmaston ”keikahduspisteitä” voi olla jo ylitettykin). On siis pyrittävä parantamaan maailmaa (myös) muilla keinoin ja toivoa parasta.

Miksi sitten kirjoitin aiheesta blogin, jos kerran en pidä sitä realistisena mallina suurimmalle osalle ihmisistä? Vastauksia on monta. Ensinnäkin, mielestäni on oikein puhua mielestään tärkeistä asioista ja toimia muutenkin niiden puolesta, vaikka niiden toteutumiseen ei uskoisikaan. Historia todistaa, että uskomattomiltakin tuntuneet ajatukset ovat enemmin tai myöhemmin toteutuneet. Monesti siihen on vaadittu vain jokin yksittäinen yhteiskuntaa ravistellut tapahtuma. Varmaa on, että nyky-yhteiskunta ei ole ikuinen, kuten ei mikään mukaan. Faktana voi pitää myös sitä, ettemme nykykeinoin ole kyvykkäitä vastaamaan kohtaamiimme ympäristöuhkiin.

Muutosta voi tapahtua myös – ja vain – yksilöistä lähtöisin, vaikka yhteiskunta tai sen yhteisöt kokonaisuuksina eivät olisi siihen valmiita. Kuten edellisessä kappaleessa jo kuvasin, muutokset ovat usein hyvin ennalta-arvaamattomia. Tällä hetkellä niiden todennäköisin aiheuttaja lienee luonto (ilmasto mukaan lukien), jonka kantokykyä kovin ottein koettelemme. Ja vaikka pahimmat skenaariot eivät toteutuisikaan, tarvitsemme joka tapauksessa uusia keinoja elää sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa. Luontaistaloudesta ei ilman laajamittaista yhteiskuntien romahdusta taida enää olla koko kansalle varteenotettavaksi talousmalliksi, mutta mitä useampi sen suuntaan siirtyy, sitä parempi se lienee.

…

Blogisarjani seuraavassa osassa käsittelen kiertotaloutta, ja se julkaistaan joulukuun alkupuolella; oletettavasti 3.12.

…

3 ensimmäistä osiota Elämämme perusteista tiivistettynä:

1. Vain yksinkertaiset (luonnon)työkalut, kuten kivi tai puukeppi, tehostavat työntekoa. Monimutkaiset välineet/koneet heikentävät työn (fysikaalista) energiatehokkuutta, koska niiden valmistukseen, ylläpitoon ja jätteenkäsittelyyn kuluu runsaasti energiaa. Välineen/koneen energiatase heikkenee monimutkaistumisen myötä, koska siihen on summattava kaikki sen valmistukseen vaadittujen koneiden energiapanokset. “Vaikka esim. tietokone on mitoituksiltaan pieni, sen tuottaminen edellyttää laajaa, energiaa kuluttavaa infrastruktuuria tieyhteyksistä tietoverkkoihin saakka”. Tästä Nordlund arvelee osaltaan johtuvan, miksi energiankulutus vain kasvaa kasvamistaan, vaikka laitteet ovat kapeasti katsottuna (käytön osalta) paljon aikaisempaa energiatehokkaampia. “Painava traktori tiivistää peltomaata, jonka kyntäminen vaatii lisää energiaa ja kasvattaa siten tuotetun ruokayksikön energiapanosta.” Kehoamme Nordlund sen sijaan kuvailee teknisesti katsottuna hyvin tehokkaaksi koneeksi; pystymme tekemään terveinä pitkin päivää hehkulampun, 60w, teholla töitä.

2. “Rahallisen kannattavuuden laskeminen sivuuttaa kokonaan teknisten laitteiden energiataseet. – -Yhteiskuntamme energiataloudelliset vinoutumat ovat päässeet riistäytymään käsistä siirryttyämme vaihdantataloudesta rahatalouteen. Rahankäyttö vapauttaa ilmiöitä, jotka vaihdantataloudessa eivät ole mahdollisia tai joilla ei ole siinä merkitystä.” Tätä Nordlund tarkentaa toteamalla, että luontaistaloudessa työpanoksen ja korjatun sadon energiasuhde on suhteellisen kiinteä. Vaihdantataloudessa vaihdetaan työenergiaa ja –aikaa. Kaupanteko voi kannattaa ainoastaan, jos tuotetta ei voi valmistaa itse, ja kaikki tietävät sen.

Rahan mukaantulo sen sijaan häivyttää tuotteiden valmistukseen kuluneet energiapanokset, ja (talousjärjestelmässämme) kannustaa yltiöpäiseen energiankulutukseen pikemmin kuin sen säästämiseen. “1 litra bensiiniä, jonka hinta on noin 1 euro, vastaa energiasisällöltään kahta viikkoa ruumiillista työtä, jonka rahallinen arvo on 1000 euron tietämillä!” Bensan hinta on kirjoituksesta ehkä kaksinkertaistunut, mutta niin on työnkin; keskiarvopalkka lähenee Suomessa 4000 euroa. Erityisesti tuotannon tehostaminen ulkoisella energiansyötöllä vaikuttaa Nordlundin mukaan alkutuotantoon, jossa energiatase on raskaasti tappiollinen – vaikka alan kuuluisi nimenomaan huolehtia uusiutuvan energian talteenotosta (ruoaksi).

Tässä valossa Nordlund yleistää rahan ja energian suhteen seuraavasti: ”mikä on rahallisesti kannattavaa, ei voi ole ekologisesti lempeää ja sille, mikä on luontoa säästävää, on mahdotonta löytää rahallista kannattavuutta. Tukiaisilla yritetään kiertää tätä tosiasiaa, mutta niitä kerätään energiaa raskaasti systeemiin sisäänkuljettavalta teollisuudelta. Näin sponsoroitu vihreä talous on yhtä kyseenalainen kuin luonnonsuojelu, jolle löytyy rahoitusta vain silloin kun talous on korkeasuhdanteinen.”

Näin ollen Nordlund tuomitsee koko markkinajärjestelmämme tuhoon tuomituksi. “Talouden kasvu on seuraus energiansyötöstä systeemiimme, eikä hartiavoimin luodusta vauraudesta. Järjestelmä palkitsee sitä, joka voimaperäisimmin valjastaa energiaa ja luonnonvaroja tuotantoon.” Myös “vaihtoehtoiseksi mainostetut energianlähteet kuten aurinkokennot, rypsistä tehty biodiesel, tuulienergia ja vesivoima”, saavat Nordlundilta ryöpytystä: niiden suosio piilee hänen mukaansa siinä, että se kääntää huomion pois “todellisista ongelmistamme”, kuten energia-alijäämästä. Pääongelmamme ei (Nordlundin mukaan) kuitenkaan ole energiapula, “vaan nimenomaan energian runsaus, sillä energia muuttuu työksi ja tässä mittakaavassa työntää elinympäristöämme kaatumispisteen yli”.

Osion lopuksi Nordlund haastaa ajatusleikkiin biodieselin käytöstä: “tuntuuko järkevältä viljellä ensin rypsiöljyä traktorilla ja jalostaa sitä saadaksemme biodieseliä, jotta voisimme viljellä perunoita traktorilla? Energiataseen vaalijana suosittelen perunakuokkaa käteen. Tase pysyy plussan puolella sitä huolimatta että vietämme käsipelillä pidemmän ajan pellolla kuin traktoria käyttäen.”

3. ”Perinnöllisyystiede, psykologia ja etninen tutkimus saattavat valaista lisää siitä tuhoisasta omaperäisyydestä, jolla meidän valtakulttuurimme toimii.Nordlund spekuloi, että perimässämme on oletettavasti kannankokoamme sääteleviä mekanismeja, jotka voivat ilmetä esimerkiksi agressiivisuutena ja jengiytymisenä.” ”Ilman ulkoisia pakotteita luonteemme ajaisi meidät vakiintumaan keskimäärin pienehköihin kylä- ja heimoyhteisöihin.”

Nordlund toteaa, että ”ihmisten yhteenliittymisellä voi olla energiataloutta tehostava vaikutus. Jo ydinperheen kokoisessa yhteisössä monia töitä tarvitsee tehdä vain yhden kerran (polttopuut, rukki), joten toisilta vapautuu ylimääräistä työaikaa.” Tämä tehokkuudenlisäys jokaista uutta jäsentä kohti on (Nordlundin mukaan) suurimmillaan työyhteisön muodostumisen aivan alkuvaiheessa, jonka jälkeen se heikkenee nopeasti, eikä työvoimassa paljon enää tunnu, onko yhteisö 100- vai 101- henkinen. Mitä isommaksi yhteisö kasvaa, sitä enemmän sen on varattava resursseja oman toimivuutensa ylläpitämiseksi”. Nordlund havainnollistaa tätä esimerkillä yhteistoiminnasta sopimisesta asuinyhteisössä. Kun asukasmäärä kasvaa tietyn rajan yli, on yhteistoimintaa ylläpitämään pestattava henkilö, jolloin hänen työpanoksensa on pois alkutuotannosta ja siten työtä tulisi tehostaa hänen ylläpitonsa tarpeiden verran.

Osion lopuksi Nordlund havainnollistaa vielä yhteiskunnan pystyssä ja paikallaan pysymistä energiataseen tappiollisuudesta huolimatta: ”Toisin kuin eläinyhteisö, suuryhteiskunta ei välttämättä pitkään aikaan kukistu energian haaskaamiseensa niin kauan kun se pystyy täyttämään vajettaan tarpeen tullen myös rajojensa ulkopuolelta. Yhteiskuntamme on näin ollen pakostakin kolonialistinen. – – Keskitettyjen järjestelmien syntyminen, kuten esimerkiksi siirtyminen heimokulttuurista asteittain valtiolliseen järjestelmään, etenee omalla painollaan. Sen sijaan niiden järjestelmien purkaminen ihmisen päätöksellä on lähes mahdotonta.” Tässä hän arvatenkin viittaa rakenteiden sitovuuteen ja saavutetuista eduista luopumisen vaikeuteen.

Loppuviitteet ja lähteet:

Vilho Ruokolainen

Kirjoittaja on Nuorten Agenda2030 -ryhmän jäsen ja yksi viestintävastaavista.

Share This