Tässä blogisarjassa Vilho Nuorten Agenda2030 -ryhmästä kirjoittaa pohtivasti nykyisen talousjärjestelmän ongelmista ja niihin esitetyistä, astetta radikaalimmista ratkaisuista. Toisin sanoen ei jämähdetä nykyisen järjestelmän hienosäätöön, vaan esitellään sitä kokonaisvaltaisesti muuttavia ratkaisuja. En ole opiskellut taloustiedettä (tai muitakaan tieteitä) lukion kurssia enempää, joten tietoni perustuvat omaan lukemiseeni ja havaintoihini. Tarkoituksenani on oppia aiheesta lisää siitä kirjoittaessani, ja teen samalla myös kurssitehtävää kouluun. Tervetuloa oppimismatkalle kanssani!
Tässä blogisarjan ensimmäisessä osassa käyn läpi perusteita; syitä, joiden vuoksi tätä blogia kirjoitan.
Nykyisen talousjärjestelmän haasteet
Turhautuminen. Epätoivo. Suru. Viha.
Muun muassa näitä tunteita itsessäni aiheuttaa talouden ylivalta yhteiskunnassamme ja koko maailmassa. Kiihtyvien ekokriisien ajassa yhä vain talous on aihe, joka kovin usein on päivänpolitiikan keskiössä ja ihmisten mielten syövereissä. Puhutaan velkakriisistä ja sen vaatimista toimista, unohtaen, että ainoa todellinen velka on ekovelka, jota taloutemme jatkuvasti syventää. Talousjärjestelmä on kokonaisuudessaan ihmisen luomus, ja se voidaan siten myös muuttaa uuteen muotoon, tai vaikka romuttaa kokonaan ja siirtyä aivan toisenlaiseen talouteen. Luonnonjärjestelmät sen sijaan eivät loputtomiin ole yhtä joustavia, vaan ajamalla lajeja sukupuuttoihin ja niiden partaalle, riskeeraamme myös oman olemassaolomme.
Ilmankin tätä faktaa, talousjärjestelmämme on luonut vakavan ja alati vaanivan uhan hyvinvoinnillemme. Kapitalistinen kasvutalous on toki osin lisännytkin hyvinvointiamme erityisesti fyysisen terveyden paranemisen myötä, mutta toisaalta altistanut meidät lukuisille mielenterveyden haasteille. Meillä tarkoittaen tässä suomalaisia, sillä ns. globaalin etelän maiden ihmisten kärsimykset järjestelmässä ovat vielä aivan toisella asteella. Kolonialismi ei ole vain tähän päivään vaikuttavaa historiaa, se on myös tätä päivää.
Talousjärjestelmämme nimittäin käytännössä vaatii, että yhdet elävät yltäkylläisyydessä siinä missä toisilla on puute perustarpeista. Esimerkiksi tutkimusartikkelin “Why Do People Stay Poor?” (Balboni et al., 2021) tiivistelmässä tuetaan johtopäätöstä siitä, että köyhyys ja köyhänä pysyminen on seurausta varallisuuden puutteen aiheuttamasta “köyhyysansasta”, joka pitkälti estää ihmisiä nousemasta varallisuusasteikolla ylöspäin.
Hyöty tästä Suomen kaltaisille “kehittyneille” maille on se, että teettämällä työt globaalisti köyhien, alhaisen palkkatason maiden kansalaisilla, saadaan hyödykkeiden (eli tavaroiden ja palvelujen) hinnat pysymään alhaisena ja kansa suhteellisen tyytyväisenä – tai ainakin tähän asti on saatu. Tuotantomaiden kansojen tyytyväisyydellä, terveydellä tai ihmisoikeuksilla ylipäänsä ei ole niin väliä, vaikka puheissa muuta väitetäänkin.
Tämä on tietysti vain yksi kuvaus todellisuudesta systeemissä, johon vaikuttavat laajasti erilaiset lähtökohdat sekä niitä ylläpitävät arvot ja käytänteet yhteiskuntien kaikilla sektoreilla, niin paikallisella kuin globaalilla tasolla. Fakta kuitenkin on, että talousjärjestelmämme perustuu hälyttävästi vain yhden, talouden kokoa spesifisti kuvaavan mittarin, bruttokansantuotteen (BKT/GDP) varaan. Tämän seurauksena jo mainitut ympäristö- ja hyvinvointiongelmat kärjistyvät kärjistymistään, eikä ole todellisia merkkejä siitä, että näiden suhteen olisi tapahtumassa käännöstä nykyisen systeemin puitteissa.
Aiemmat ratkaisumallit
Nämä ongelmat, tai haasteet, ovat toki olleet tiedossa vähintäänkin vuosikymmeniä. Miten niihin on yritetty puuttua, vai onko?
Bruttokansantuotteelle on vähintään 1980-luvulta saakka yritetty kehittää mittareita, jotka huomioisivat talouden koon (kasvun) lisäksi ekologiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin sekä kestävyyteen liittyviä asioita. Tällainen on esimerkiksi aidon kehityksen indikaattori GPI, joka on kehitetty vuonna 1989 laaditun ISEW:n (Index on Sustainable Economic Welfare) pohjalta. Sen laskennassa huomioidaan karkeistetusti:
- yksityinen kulutus, jossa painotetaan tulonjaon tasaisuutta Gini-kertoimen avulla
- Hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden, kuten kotitalous- ja vapaaehtoistyön arvo
- tuotannon haitoista yksityisille toimijoille aiheutuvat menot
- luonnolle aiheutuvista haitoista ja luonnonvarojen kulumisesta aiheutuvat kustannukset
- pääomakannan (tuotannossa jatkuvasti käytettävien fyysisten ja henkisten varojen) kasvu ja kansainvälisen kaupan tasapaino. (Hoffrén & Rättö, 2009)
GPI:n avulla voitaisiin, ainakin teoriassa, ohjata taloutta BKT:n tapaan. Tällaisetkin mittarit ovat kuitenkin osa vallitsevaa uusklassista taloustiedettä/-teoriaa, johon nykyinen kapitalistinen talousjärjestelmä ja siten myös sen valuviat, kuten jatkuva kasvuntavoittelu ja yksilöiden olettaminen rationaalisiksi hyödyntavoittelijoiksi, suurelta osin perustuvat. Myös paljon “radikaalimpia” vaihtoehtoja, joissa irrottaudutaan kokonaan jopa markkinataloudesta, on ollut jo kauan. Miten niissä on pyritty näiden ongelmien ratkaisemiseen, ja miten siinä on onnistuttu?
Sosialismin kaikki tuntevat jo peruskoulusta, eikä niiden maine ole mairitteleva; kaunis ajatus tasa-arvosta tulojen ja varallisuuden jakautumisessa on onnistuttu kerta toisensa jälkeen pilaamaan julmalla diktatuurilla ja kansalaisten elämän kurjistamisella, joissa ympäristökään ei aina ole voinut hyvin. Nähdäkseni aatteesta sellaisenaan ei olekaan luomaan (kokonais)kestäviä yhteiskuntia. Osin tämä johtuu myös juuri siitä, että sen maine on niin huono – vaikka perustuuhan myös vanha suomalainen valtapuolue sosiaalidemokraatit samalle aatepohjalle, eduskuntapuolueista vasemmistoliitto vielä piirun verran vahvemmin.
Näkemykseni onkin, että tarvitaan talouden kokonaisvaltainen järjestelmämuutos – tai ehkä muutos useampaan rinnakkaiseloon kykenevään järjestelmään? Niitä aion käydä läpi tämän blogisarjan tulevissa osissa, joita tulee olemaan yhteensä vähintään kuusi. Luodaan seuraavaksi lyhyet katsaukset niiden todennäköisiin aiheisiin.
Uudet ja uusvanhat ratkaisumallit
Todennäköisesti ensimmäiseksi aion syventyä (ruokakunta-/yhteisökohtaiseen) omavaraistalouteen, joka on malleista tässä lähtötilanteessa itselleni ajatuksena läheisin, ja jota pidän niistä myös teoriassa parhaana, mutta epärealistisena. Nyky-yhteiskunnassa se näyttäytyykin vaihtoehdoista kenties radikaaleimpana, eikä sitä käsittääkseni ole viime vuosikymmeninä harjoittanut aidosti kuin yksi suomalainen – Lasse Nordlund Valtimolla Pohjois-Karjalan perukoilla. Toisaalta, kuten hän on kirjassaan Elämämme perusteista (2014) todennut: “ainoastaan pitkin ihmishistoriaa harjoitettu luontaistalous tarjoaa meille luotettavimman mallin ihmisen kestävästä rinnakkaiselosta luonnon kanssa”. Ei ole sataakaan vuotta siitä, kun suurin osa suomalaisista eli vielä kohtalaisen lähellä tällaista elämänmuotoa; teollistuminen ja kaupungistuminen alkoivat Suomessa toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Seuraavaksi ajattelin perehtyä kiertotalouteen. Se on enemmänkin nyky-yhteiskunnan taloudellisen toiminnan – tuotannon ja kulutuksen – luonteen muutokseen, kuin varsinaisesti uuteen järjestelmään tähtäävä aate, joka perustuu resurssien – valmiiden tuotteiden, materiaalien ja energian – mahdollisimman tehokkaalle kierrolle. Kiertotaloudessa siis kierrätetään kaikki mahdollinen, ja hukataan mahdollisimman vähän. Kiertotalousajattelussa tunnustetaan, että maapallolla on rajallinen määrä uusiutumattomia raaka-aineita (energiaa), joiden tuotanto saa niiden huvetessa yhä vain ympäristölle haitallisempia muotoja. Olennaista on siis myös uusiutuvien raaka-aineiden (energian) käyttöön siirtyminen, sillä tuotteiden, materiaalien tai energian käytössä pitäminen loputtomiin ei (aina) ole mahdollista.
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, ovat erilaiset, ehkä vielä GPI:tä “radikaalimmat”, eli suurempaan muutokseen pyrkivät, varsinaisen taloustieteellisen ajattelun muodot sekä niiden pohjalta kehitetyt mallit ja mittarit. Näitä ovat esimerkiksi donitsitalous, kohtuutalous/degrowth sekä uusintava talous. Näistä tulen tekemään luultavasti kaksi postausta, joissa käsiteltävät asiat määritän tarkemmin lähempänä.
Blogisarjan viimeinen postaus lienee omistettu yhteenvedolle ja pohdinnalle. Nämä blogisarjan osat eivät luonnollisesti ole keskenään aivan yhteismitallisia, vaan lähestyvät aihetta omista tulokulmistaan. Blogisarja ilmestyy kuluvan lukuvuoden (23-24) aikana, kolme postausta lähtökohtaisesti syyslukukaudella. Syyslukukaudelle suunniteltujen postausten päivämäärät ja aiheet (kertauksena) ovat seuraavat:
8.10. (tämä postaus)
5.11. (omavarais-/luontaistalous)
3.12. (kiertotalous)
Lähteet:
- Balboni, C., Bandiera, O., Burgess, R., Ghatak, M., Heil, A. (2021). Why Do People Stay Poor? The Quarterly Journal of Economics, 137. https://doi.org/10.1093/qje/qjab045
- Hoffrén, J. & Rättö, H. (2009). GPI hinnoittelee taloudellisen hyvinvoinnin. Tieto&Trendit, s. 46. Wayback Machine (archive.org)
- Nordlund, L. (2014). Elämämme perusteista.
Hyvinvoinnin ja BKT:n kasvun yhteys (tai paremmin sen puute), vaihtoehtoiset talousmittarit sekä yleisesti talousjärjestelmän epäkohdat/vinoumat – ks. myös esim.:
- Tilastokeskus – Hyvinvoinnin seuranta vaatii uusia mittareita (stat.fi) (ISEWistä/GPI:stä tässäkin blogissa lainatulta Hoffrenilta, esim. havainto, että GPI on Suomessa 2000-luvulla painunut 1970-luvun alun tasolle tai jopa sen alle)
- Tilastokoulu – Tilastokeskus (stat.fi) (3.11: BKT:n rajoituksia taloudellisen hyvinvoinnin mittarina, myös esim. HDI:stä eli Human Development Indexistä)
- Vapaaehtoistyon-arvo-Suomessa_laskelma_2023_Jukka-Hoffren.pdf (kansalaisareena.fi)
Vilho Ruokolainen
Kirjoittaja on Nuorten Agenda2030 -ryhmän jäsen ja yksi viestintävastaavista.